Jo koulusta alkaen ...

Seuraavalla tarinalla pyritään kuvaamaan ääniherkän vammaisen elämää Suomessa. Se kertoo eräästä pojasta, nykyisin jo nuoresta miehestä, joka on ääniyliherkkä. Kyseessä on oikeastaan vain huutamiselle, pienten lasten kiljumiselle sekä liikenteen koville äänille, kohdistuva herkkyys. Poika on autistinen, joka pienenä lapsena oli iloinen ja huoleton veijari, ja viihtyi niin kotona kuin kylässäkin. Hän istui mielellään vanhempiensa sylissä ja kuunteli tyytyväisenä kaikenlaisia tarinoita samalla tavalla kuin useimmat lapset.

Peruskoulun poika kävi autisteille varatussa koulusiivessä. Luokassa oli 4-5 oppilasta, joista aina vähintään yksi oli tavalla tai toisella huomattavan äänekäs. Seurauksena oli, että ääniherkkä poika ei voinut keskittyä oppitunneilla mihinkään. Kaikki energia meni siihen, että pysyi jotakuinkin henkisesti kasassa jännittäessään koko ajan muiden oppilaiden reagointia.

Toinen ongelma peruskoulussa oli, että opiskelu oli tavoitteellista ja "koulumaista". Tämä aiheutti turhautumista, kun asioita ei pystynyt omaksumaan riittävän nopeasti. Pojan kohdalla seurauksena oli, että kymmenen peruskouluvuoden aikana hän oppi ainoastaan lukemaan, vaikka edellytyksiä olisi ollut huomattavasti enempään. Kaiken kaikkiaan kouluaika oli hänelle hyvin raskasta. Jatkuvaa meteliä sekä painostavaa pänttäämistä, josta seurasi turhautumista ja huonommuuden tunnetta. Seurauksena oli, että kaikenlaisesta opiskelusta tuli vastenmielistä. Ja se on sitä edelleenkin.

Peruskoulun jälkeen oppilaitoksissa, päivätoimintapaikoissa, perhekodeissa ja osin myös asuntoloissa ääniyliherkät ja hyvin äänekkäät asiakkaat ovat edelleen samoissa tiloissa. Usein kuulee selityksen, että ongelman ratkaisemiseksi on tehty erilaisia huone- ym. järjestelyjä. Mutta ääniherkkä kuulee kyllä metelin välioven läpikin.

Voi kysyä, onko tällaisessa koulujärjestelmässä, jossa hyvin erilaiset autistiset ja kehitysvammaiset henkilöt laitetaan keskenään samaan pieneen luokkaan, mitään mieltä. Esimerkiksi autismin kirjo on erittäin laaja, jotkut pojan entisistä luokkakavereista liikkuvat kaupungilla ilman, että kukaan huomaa heissä mitään erikoista. Toiset taas ovat erittäin vaikeasti vammaisia. Entä onko koulun jälkeenkään mitään tolkkua laittaa erilaisia autisteja ja kehitysvammaisia, varsinkaan äänekkäitä ja ääniyliherkkiä, asumaan ja työskentelemään keskenään. Tällaisista järjestelyistä seuraa ainoastaan henkilökohtaisia tragedioita ja yhteiskunnallisia ongelmia.

Valitettavasti palvelujen järjestämisvastuussa olevat kunnat eivätkä muutkaan palveluntuottajat ole kokeneet asiaa ongelmaksi, minkä seuruaksena erikseen ääniyliherkille tarkoitettuja yksiköitä ei ole perustettu. Näin siitä huolimatta, että palveluntuottajat tyypillisesti toteavat, että "palveluilla ja muilla tukitoimilla vastataan henkilöiden yksilöllisiin tarpeisiin ja niillä tuetaan itsenäistä elämää ja asumista sekä mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin". Miten jatkuvassa metelissä voidaan vastata ääniherkkien yksilöllisiin tarpeisiin ja miten voidaan tukea heidän sosiaalisten suhteiden muodostumista?