Erilaisia näkökohtia 

Kun ääniyliherkille perustettavia asumis- ja päivätoimintayksiköitä on esitetty palveluntuottajille, ml. kuntien edustajille, vastauksena on useimmiten ymmärtäväistä nyökyttelyä ja toteamus, että tilanne on vaikea. Yhteistä kuitenkin on se, että näistä keskusteluista ei seuraa minkäänlaisia käytännön toimenpiteitä, vaan toimitaan edelleen samalla tavoin kuin ennenkin ottamatta tosiasiallisesti huomioon ihmisten yksilöllisiä tarpeita. Se, mistä tämä johtuu, on epäselvää.

Usein kuulee väitteen, että rauhallisista kehitysvammaisista ja autistisista henkilöistä voi koska tahansa tulla äänekkäitä. Tällaista toki tapahtuu. Mutta voisiko olla niin, että jotkut rauhalliset ääniherkät henkilöt eivät yksinkertaisesti enää kestä jatkuvaa meteliä ja reagoivat lopulta kuvatulla tavalla. Pitää kysyä, onko tällainen käytöksen muutos todennäköisempää liikenteen ja äänekkäiden kanssaihmisten joukossa kuin rauhallisessa ja yhteisöllisessä ympäristössä. Mikäli tällaisia muutoksia kuitenkin tapahtuu, ei liene muuta mahdollisuutta kuin siirtää kyseiset henkilöt muualle. Näinhän nykyisinkin tehdään, jos esimerkiksi asiakkaista tulee liian väkivaltaisia tai muuten erityisen häiritseviä. Periaatteena tulee olla, että kukaan ei voi terrorisoida koko yhteisöä, ja tehdä kaikkien elämästä sieitämätöntä. 

On myös tavallista, että ehdotetaan ääniherkille korvakuulokkeita. Jokainen meistä voi kuitenkin miettiä itsekseen, miltä tuntuu pitää niitä aina päässään. Eivätkä hyvätkään kuulokkeet sulje meteliä kokonaan pois. Tilanne on oikeastaan absurdi: pidetään ääniherkät meluisassa ympäristössä, mutta vähennetään meteliä kuulokkeilla. Miksei voitaisi olla hiljaisessa ympäristössä ilman tällaisia häiritseviä apuvälineitä. On tosin todettava, että on asiakkaita, joille kuulokkeiden käyttö on perusteltua.

Esimerkiksi autistien sijoittamista samaan kouluryhmään ja myöhemmin samoihin työ- ja asuinyksikköihin perustellaan myös sillä, että tällöin voidaan keskittää autismiin erikoistunutta osaamista. Käytännön työssä tätä on vaikea havaita. Kuten aiemmassa blogissa "Jo koulusta lähtien..." kuvattiin, esimerkiksi peruskoulussa ei ole ymmärretty joitakin itsestään selviä asioita. Vaikkapa sitä, että ääniherkät vaativat rauhallista ympäristöä, jotta voivat keskittyä ja oppia uusia asioita. On myös selvää, että "pänttäävän" opetustavan sijaista leikinomaisella menetelmällä saavutetaan parempia tuloksia.

On myös päivätoimintapaikkoja, joihin on palkattu työntekijöitä  "suoraan pystymetsästä" ilman erityisiä kommunikointitaitoja tai kokemusta vammaisten henkilöiden kanssa työskentelystä. Autismiosaamisesta ei välttämättä myöskään ole mitään merkkejä. Tiedon keskittämisen hyötyjä voidaan pohtia myös siitä näkökulmasta,  että autismin kirjo on kovin laaja. Toisin sanoen, olisiko järkevämpää keskittää autististen ja kehitysvammaisten henkilöiden koulutyö, asuminen ja päivätoiminta muilla perusteilla, kuin tällaisella monimuotoisella diagnoosilla. Esimerkiksi sen mukaan, ovatko he muutoin samankaltaisia. Vammaisten henkilöiden palveluja ei uudistettavan vammaispalvelulainsäädännön mukaan tulekaan enää tehdä diagnosoinnin perusteella vaan korostetaan ihmisten yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista. 

On hämmentävää, että kunnat, muut palveluja tuottavat yhteisöt, koulutetut opettajat ja ohjaajat eivät tunnu näkevän järjestelmässä mitään ongelmaa. Myös vanhemmilla on ollut vaikea havaita näitä ongelmia ja kyseenalaistaa totuttuja käytäntöjä. Tämä silmien ummistaminen on tuskin tarkoituksellista. Esimerkiksi vammaisten ihmisten ohjaajat ovat pääsääntöisesti ystävällisiä asiakkaiden etua ajattelevia henkilöitä. Kaikilla tahoilla on vain kädet täynnä pyrittäessä ratkomaan arjessa eteen tulevia haasteita. Kenelläkään ei ole aikaa pohtia tarkemmin järjestelmän mielekkyyttä.

Voisiko kyse olla kustannuksista? Jos verrataan vaikka pääkaupunkiseutuun, rakennusten ja kiinteistöjen hankinta ja vuokraus ovat epäilemättä syrjäseuduilla halvempia, vaikka kyseessä olisi hieman laajempikin alue. Toimintakuluja voi tällöin pienentää myös se, että kyläläiset voivat helpommin osallistua joihinkin toimintoihin. Lisäksi omat maatalouden tuotteet vähentävät ruokakustannuksia. Kokonaiskustannusten arvioiminen edellyttää kuitenkin realistisia laskelmia.

Usein esitetään periaate, että vammaiset ihmiset tulee integroida muuhun yhteiskuntaan, minkä johdosta asumis- ja työtoimintayksiköt perustetaan asutuskeskuksiin. Tämä voi olla perusteltua monien kohdalla, jolloin esimerkiksi harrastusmahdollisuudet ovat paremmat ja monipuolisemmat. Ääniherkkien osalta tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että samalla heidät "integroidaan"  meteliin, joka voi olla hyvin stressaavaa.

HIljaisen Kylän tarkoituksena ei ole eristää kyläläisiä, vaan luoda heille levollinen koti ja työpaikka. Muuhun yhteiskuntaan ollaan yhteydessä muun muassa harrastusten ja muun vapaa-ajan sekä mahdollisesti myös työn kautta - pitkälti kunkin omien halujen ja mahdollisuuksien mukaan.