Säädökset ja todellisuus

Vammaispalvelulain 3 §:n 1 momentissa todetaan, että "Kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää". Saman pykälän 2 momentin mukaan "Tämän lain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä on otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve." (Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista, https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1987/19870380).

Sosiaalihuoltolain 4 §:n 1 momentin 1) ja 2) kohdissa todetaan, että asiakkaan etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimintatavat ja ratkaisut parhaiten turvaavat asiakkaan ja hänen läheistensä hyvinvoinnin, asiakkaan itsenäisen suoriutumisen ja omatoimisuuden vahvistumisen sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet. Em. pykälän 2 momentissa todetaan, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on kiinnitettävä huomiota erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden edun toteutumiseen. Myös perustuslain 19 §:ää on tulkittu siten, että sosiaali- ja terveyspalvelujen riittävä tarve pitää arvioida yksilöllisesti. Säännöksessä tätä ei erikseen lue, mutta perustuslakivaliokunnan eri lausunnoissa asia on selkeästi todettu.

On helppo todeta, että lain edellyttämät linjaukset eivät toteudu ääniherkkien kohdalla. Tämä ei ole vähämerkityksellinen asia. Kovat äänet aiheuttavat näille ihmisille paitsi pelkoa usein jopa fyysistä kipua. Tällaisessa ympäristössä eläminen vaikuttaa väistämättä myös psyykkiseen terveyteen, minkä seurauksena syntyy vakavia henkilökohtaisia tragedioita. Samalla yhteiskunnan avun tarve näille vammaisille todennäköisesti lisääntyy.